Nassau Bahama

Wow! Ihan oikeasti! Bahamalla! Wohoooo! Aurinko paistaa, merituuli pyyhkii hien iholta ja me ollaan Bahamalla!

Ryntäsimme laivasta ulos heti aamiaisen jälkeen, klo 8 aikoihin, vain huomataksemme, että Nassau ei aukea sunnuntaiaamuisin kovin aikaisin. Satamaan lykkäsi kolme laivaa ihan peräkanaa – me, Norwegianin Epic ja joku tuntemattomampi firma. Tietysti meidän laiva oli pienin ja kulunein. Heti terminaalirakennuksessa alkoi hullunmylly. Taksia, kiertoajelua, kyytiä, hiusten letitystä ja kaikkea maan ja taivaan väliltä oltiin kauppaamassa. Minkäänlaista virallista taksia tai muutakaan luotettavan oloista kyytiä ei vastaan tullut. Tietty olisi ollut fiksua ottaa vähän asioista selvää nettiyhteyden toimiessa laivalla ja tytön ipadissa – muuten dataaminen oli vähän turhan kallista (5€/mega, puhelut 1,90€/minuutti).

Kävelimme hetken rantakatua ja väistelimme kauppiaita, ennen kuin parisuhdemittari kävi punaisen puolella ja palasimme takaisin terminaalialueelle. Meidän piti olla Paradise Islandin terminaalissa puoli yhdeltätoista, eikä se matka taittunut kävelemällä. Joten kyyti oli otettava.

Hyppäsimme taksiin, jossa – yllätys yllätys – oli jo ennestään ihmisiä! Siinä hetken ihmettelyn jälkeen huomasimme, että määränpää oli sekä kanadalaisella pariskunnalla että meillä sama, joten pelko hälveni hieman. Matkan noin 20 minuutin keston aikana pääsin opettamaan heille suomen kielen (”hei” ”hei hei” ja ”no niin”) ja vertailemaan matkakokemuksia. Taksi maksoi meidän osalta 20$ ja oli ok, koska pääsimme a) hengissä ja b) oikeaan paikkaan.

Kävimme kirjautumassa sisään lippuluukulla ja odottelimme puolisen tuntia lauttaa Bahaman paahtavan auringon alla. Me saamme kotona työn puolesta tehdä yhteistyötä eri puolilta maailmaa olevien ihmisten kanssa, joten eri väristen/kokoisten/uskoisten tyyppien kanssa on opittu tulemaan toimeen hyvin. Mutta näistä Karibian ihmisistä täytyy sanoa, että heissä on joku taianomainen sisäinen hehku. Naiset kävelevät ylväästi ja miehillä on rytmi selkäytimessä. Ja se hymy ja nauru ovat aivan valloittavia! Minä mielelläni ottaisin vanhainkotiin omahoitajaksi pari karibialaista tyyppiä ”don´t worry be happy”.

Lautta Blue Lagoonille lähti lähes ajallaan. Ajeltiin kauniiden maisemien ohi, vesi oli vuoroin turkoosia ja vuoroin ihan tummansinistä, palmut huojuivat rannalla ja stereoista kaikui Beach Boysien Bahamalaulu. Laguuni oli kaunis, ihana ja täynnä toimintaa jo yhdentoista aikaan aamulla. Koska oletin delfiiniuintiin olevan pitkät jonot, lähdimme sinne heti ensimmäiseksi ilmoittautumaan jonoon. Tietysti ensin piti käydä vaihtamassa uimavaatteen kamojen alle ja riitelemässä nuoren naisen kanssa siitä, voiko uikkapuvun päälle laittaa vielä shortsit auringolta suojaamaan. Minä voitin.

Hetken aikaa palloilimme hukassa ennen kuin löysimme oikealle altaalle. Olin luullut väärin niistä uimahommista, siellä ei ollut ketään muuta meidän lisäksi, joten saimme extra-hyper-super-vip-rundin ja pääsimme altaaseen ihan kolmeen pekkaan delfiinien kanssa! Uskomaton munkki! Normaalisti tuohon uintiryhmään otetaan kymmenen ihmistä, mutta nyt ei ollut ketään muita vaanimassa ja me saatiin kuvia, joissa on vain pieni perhe kylmästä pohjoisesta. Aa että!

Minä olen nuoruudessani opiskellut uimaopettajaksi. Muutama kesä meni siinä, että opetin nuorisolle elintärkeää taitoa kunnan palkkalistoilla. Sehän tarkoittaa, että puolisoni ei virallisen määritelmän mukaan osaa uida, eikä nappulasta ole menemään itsenäisesti veteen vielä pitkään, pitkään aikaan. Kun olimme pukeneet kelluntaliivit päälle, oli aika astua veteen. Kuumassa ilmastossa mikä tahansa vesi tuntuu kylmältä, ja erikoisen aurinkoisena päivänä sen altaan vesi tuntui erityisen kylmältä. Mutta sinne pulahdettiin, yksi kerrallaan. Paz oli täysin mukavuusalueensa ulkopuolella ja kaikissa valokuvissa hänen ilmeensä on täynnä puhdasta kauhua. Minä kannattelin pientä, riehakasta tyttöä sylissäni ja yritin väistellä riemunpärskähdyksiä.

Delfiinit olivat valloittavia. Vaikka homman eettisyys on vähän niin ja näin, niin emme ainakaan syöneet niitä lounaaksi. Kotikylällä lähes joka taloudessa on hevosia, jotka varmasti nauttisivat enemmän elämästä pustalla vapaina vilistäessä, joten en ala sen enempää pähkäilemään. Delfiini on koskettaessa lämmin ja kimmoisa. Sen pyrstö on hillittömän voimakas, koko eläin on yhtä isoa lihasta. Ja hampaita on paljon, hirveä harjaaminen aamuin ja illoin. Me lilluimme altaassa sen puolisen tuntia. Laiturilla oli enemmän ihmisiä kuin altaassa. Kaksi delfiininkouluttajaa, pari avustajaa heille, yksi videokuvaaja ja kaksi tai kolme valokuvaajaa. Altaasta nouseminen oli mälsää, mutta aloin siinä vaiheessa olemaan jo aika poikki nappulan (ja hetkittäin miehenikin) kannattelemisesta pinnan yläpuolella. Laiturilla otimme vielä pari kuvaa ja kuuntelimme yleistä bliibablaabaa merien ja kaiken elämän suojelusta.

Vaihdoimme vaatteet ja lähdimme valitsemaan ostettavia valokuvia. Ihan kiva homma oli huomata, että minun matkapuhelin oli kadonnut. Itse puhelin on helppo korvata uuteen, mutta sen kotelossa oli myös kaksi tärkeintä luottokorttiani. Ihan peruspaniikin kourissa pengoimme molempien reput moneen kertaan. Paz palasi vielä delfiinilaiturille tarkistamaan, olenko jättänyt sen sinne. Hupsistaperhana, siellähän se kaapissa möllötti. Huokaus. Nyt en voi enää kuittailla muruselleni siitä, että Kyprokselle lähtiessä hän unohti käsimatkatavarat kotiin. Silläkin reissulla jouduttuiin ostamaan aurinkolasit.

Tilasin kaikki mahdolliset kuvat sähköpostiin ja maksoin löytyneellä kortillani niistä yli 130$ laskun. Meillä oli vielä tunteroinen aikaa ennen kuin ensimmäinen lautta lähti takaisin kohti mannerta. Kävimme katselemassa saarta, rantabaarissa oli ihan pakko tilata bahamamama & long island ice tea (ja nappulalle tuoremehu) ja käydä nauttimassa ne palmujen alla aurinkotuoleissa. Minun bahamalainen unelmani.

Päästiin takaisin lauttaan mantereelle. Nyt lautta oli ääriään myöten täynnä, musiikki pauhasi isolla ja vesi oli edelleen kerta kaikkiaan kauniin väristä. Lautta kävi ensin lähtörannassa ja sen jälkeen se viskasi meidät risteilyvieraat suoraan satamaan. Pyörähdimme yhdessä matkamuistomyymälässä täydentämässä rumien t-paitojen valikoimaa, nappula löysi tuliaisen ystävälleen ja tamppasimme takaisin laivaan.

Ilta oli yhtä tylsä kuin kaikki muutkin illat. Ruoka ei ollut hurraamisen arvoista. Iso ilo meille kuiten tuli siitä, että iltaisin ravintolassa naapuripöydässä istunut pariskunta Shelley ja Danny (tai Donny tai Denny tai jotain sinne päin) on todella mukavia. Illallisen ohjelmassa oli tarjoilijoiden esittämä tanssiesitys ja beibi intoutui musiikkiin niin paljon mukaan, että hän kävi ihan pyörähtelemässä Shelleyn kanssa. Myöhemmin vielä meidän tarjoilijat Kennedy ja Karen tanssivat myös neitosen kanssa. Tyttö on perinyt letkeät (not!) lanteet isältään. Molemmat on yhtä rentoja kuin rautakanki tanssilattialla. Mutta se kreisibailaa kuin äitinsä parikymmentä vuotta sitten, tyyli on vapaa, kunhan tuloksia saavutetaan.

Illan siivous oli käynyt tuomassa meidän Key Westistä ostaman viinipullon hyttiin. Illan aikana piti pakata matkalaukut, merkitä ne hyttiin tuoduilla tägeillä ja nostaa käytävälle. Ne toimitetaan terminaaliin valmiiksi odottamaan, kunhan pääsemme laivasta ulos. En kuiten saanut sitä viinipulloa matkalaukkuun asti, koska nappula meni aikaisin nukkumaan ja me jäimme kuivin suin parvekkeelle istumaan. Eihän se hyvää ollut, mutta kaikkea ei aina voi saada.

Joulukuun neljäs päivä on minun syntymäpäivän ohella myös juhlapäivä. Pääsemme pois laivasta! Siinä saattaa hetki mennä ennen kuin aika kultaa muistot ja astun jalallani tämmöiseen kopperoon toisen kerran. Se saattaa helposti ottaa vaikka sen 43 vuotta.