Kaikki laivaan

Kello neljä on ihan hyvä aika herätä. Ehtii katsomaan sähköpostit ajoissa, hoitamaan sosiaalisen median suhteita ja kilauttamaan kotiväelle. Ja onhan se heti neljä tuntia pois paluun jetlagista! Jos nyt viikon nukkumisen ja raatoväsymyksen sijasta selviäisi vaikka viiden päivän tuskalla – se olisi jo jotain.

Meillä oli hotellin ainoa parvekkeellinen huone. Muutenkin huoneella oli kokoa lähes 70 neliötä, kylpyhuone ja wc vielä erikseen, erillinen makuuhuone king size -sängyllä ja kivestä tehty baaritiski. Aamiaisen ohella iso miinus tuli siitä, että kuumaa vettä ei tuntunut tulevan. Ekana suihkuun mennyt sai aina käydä kylmässä suihkussa, ja sellaisen viiden minuutin valutuksen jälkeen alkoi hetkittäin tulemaan hanasta tulemaan lähes ihonlämpöistä vettä. Otimme nappulan kanssa aamusuihkut (kylmä) ja aamuriitelyt.

Aamupala ei ollut tänäkään aamuna yllätys. Ainoastaan croissanteja ei ollut. Niukkuuden filosofia toimii varmasti jossakin, mutta ei minun kohdallani eikä tuollaisissa paikoissa. Ilmeisesti tuo hotelli pyörii aivan minimihenkilökunnalla, koska respan neito näytti hoitavan myös aamupalaa. Mutta tyttö söi kiltisti muronsa ja minä sain ala-aulan automaatista kahvia.

Ennalta valittu saapumisaika satamaan olimme valinneet klo 12-12.30. Päivän kulku oli suunniteltu niin, että kirjaudutaan aamiaisen jälkeen ulos hotellista ja käydään jossain lähellä syömässä kunnon aamiainen, ennen kuin siirrytään satamaan. Kamoja pakkaillessa ja huoneistoon piilotettuja seitsemää Ryhmä Hau-tyyppiä etsiessä aika kuitenkin riensi. Kun kaikki alkoi olla kuosissa, kello oli jo yli kymmenen. Siispä otimme samaan rytinään taksin viemään meidät Miamin satamaan. Tarkoituksena oli käydä satamassa jossain kivassa ruokapaikassa ja sitten hilpaista oikeaan aikaan laivaan.

Taksissa meni puolisen tuntia, hintaa tuli (reiluine) tippeineen 30 taalaa ja aloitimme seikkailun laivaan pääsemiseksi. Heti taksista poistuessa avustajat ryntäsivät meidän matkalaukkujen kimppuun ja se ruokailu vain unohtui. Jo siinä vaiheessa pitäisi olla reissun paperit ja ne itse tulostetut matkalaukkutägit valmiina. Ja tipit, ei saa unohtaa tippejä.

Käsimatkatavaroiden kanssa jatkoimme sisälle terminaalirakennukseen. Rakennuksen ulkopuolella oli seuraava laivayhtiön tyyppi, joka kertoi, mihin jonoon meidän kuului mennä (taas katsottiin matkaliput). Kahden metrin päässä oli taas seuraava tyyppi, joka katsoi passit ja liput. Ja taas kahden metrin päässä sama homma. Sitten pääsimme hissillä yläkertaan (muut meni rullaportaita, mutta meillä kun tuo nappula istuu rattaissa, niin pääsimme vähemmällä hiellä). Yläkerrassa oli turvatarkastus, käsimatkatavarat läpivalaistiin (vesipullot repussa ei haittaa) ja kävelimme metallinpaljastimen läpi. Ihan ei ollut lentokenttätasoa tuo metallinpaljastin, koska Paz unohti kellon käteen, eikä portti siltikään piipannut. Mutta sen jälkeen pääsimme taas jonottamaan, nyt vain jonossa oli jo viihdytysjoukot – asiakkaille tarjottiin sitruunamehua ja suklaakeksejä =) Tästä jonosta meidät ohjattiin luukulle, ja taas kaiveltiin passeja ja lippuja esiin. Tällä viimeisellä luukulla meidän piti allekirjoittaa lappu, jossa tunnustettiin että taloudessa tai itsellä ei ole viimeiseen kahteen viikkoon ollut oksennustautia tai muutakaan tarttuvaa sairautta. Meistä otettiin kuvat ja saimme risteilykortit.

Laivaan pääsi sisälle vasta puoli yhden jälkeen, joten jouduimme hetken aikaa syömään lisää suklaakeksejä ja katselemaan muita matkustajia. Nappulan mielestä keksit olivat hyviä, ja hän niitä antaumuksella mussutti. Tietysti lapset ja suklaakeksit ovat aina toimiva yhdistelmä, naama ja vaatteet vain pitää pestä sen jälkeen.

Matkalaukut taksista napannut herrasmies kehotti meitä menemään lounaalle yläkannelle, jahka olemme päässeet laivaan. Ja jos joku meitä vetää puoleensa, niin ruoka. Kävimme nappaamassa nopean lounaan kymppikannella Windjammer cafe-ravintolassa. Burgereita, hodareita ja mehua ruokajuomaksi. Vasta myöhemmin selvisi, että tarjolla olisi ollut paljon muutakin, jos olisi malttanut kävellä pidempään kuin pakolliset kymmenen metriä. Ravintolan sisääntulossa on yksi henkilökunnan jäsen pitämässä huolta, että jokainen sisään tuleva asiakas pesee kätensä. Sellaiset pitäisi olla ihan noilla kotoisillakin laivoilla. Olisi voinut norovirus-epidemia helpottaa vähän vähemmällä pallomeren pallojen kuuraamisella.

Syönnin jälkeen kello ei ollut vieläkään niin paljoa, että hytit olisivat auki, joten lähdimme vähän tutustelemaan laivaan. Onhan tämä sokkeloinen purtilo, mutta jonkunlainen tolkku siihen kuitenkin saatiin. Nuoriso suostui melkein koko ajan istumaan rattaissa, joten tutustumisreissu kävi aika tuskattomasti – suurimman osan aikaa. Tietysti nappula veteli spurtteja kannella, tilaisuuden niin salliessa ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä aina siihen asti, kun löydettiin lasten peliluola ja sieltä ilmakiekko. Jos joku asia yhdistää meidän perheen lasta ja miestä, niin se on juuri tuo ilmakiekon pelaaminen.

Molemmat voisivat ihan helpolla viettää sen pelin ääressä tuntikausia ilman minkäänlaisia keskittymisongelmia. Nyt aikaa meni sen verran, että pääsimme pelien loputtua tutustumaan hyttiin.

Minun mieheni osaa olla halutessaan romanttinen. Hän oli tilannut hyttiin valmiiksi yllätyksen, valkoviinipullo odotti coolerissa ja hytti oli koristeltu kauniisti ”Bon Voyage” -koristeilla. Kielitaidossa Paz:lla on vielä kehittämisen varaa =) Tietty niuhottajaksi en alkanut, vaikka happy birthday ja bon voyage mielestäni tarkoittavat vähän eri asioita. Voihan se olla, että jokainen uusi vuosi elämässä on tavallaan matka ja että tästä tulee uusi sisäpiirinjuttu syntymäpäivien lähellä – hyvää matkaa vaan.

Hytti on ihan ok. Jo edeltä käsin tutustuttiin laivan pohjakuvaan, ja tiedossa oli, että meidän mökki on ihan kirjaston vieressä ysikannella. Tässä on pikkunäppärä parveke, kahden istuttava sohva, parisänky, ihan vähän kaappitilaa ja ahdas kylppäri. Ihan hyvin tähän kolme tyyppiä mahtuu. Illallisen aikaan nappulalle oli käyty sijaamassa vuoden tuohon sohvalle ja *ta-daa* se jopa suostui nukkumaan yönsä siinä! Että elämä voi käydä helpoksi nappulan kasvaessa.

Tupakkapaikka löytyi kolme kerrosta alempaa, suoraan meidän hytin parvekkeen alapuolelta. Kiltisti käytiin siellä kerran ja sen jälkeen on tupakoitu salaa partsilla. Ulkonahan siinä ollaan ja naapurit ei paljoa pihalla viihdy – tietty se voi johtua siitä sinisestä savusta, jota meidän parvekkeelta pukkaa jatkuvalla syötöllä.

Koska saimme matkatavarat helpolla hytin ovelle, oli ehditty syödä ja aikaa oli vielä reilusti ennen laivan lähtöä, ajattelin kruunata meidän loman aloittamisen ja viedä nappulan uimaan laivan altaille. Täällä on kaksi uima-allasta kymmenennessä kerroksessa ja niihin oli tarkoitus lähteä lillumaan. Siinä oli vuoden äiti – palkinto taas aika lähellä. Paitsi että ei ollut. Lastenaltaassa on alle 20cm vettä, eihän se riitä tuollaiselle sukeltelijalle. Isossa altaassa puhallettavat uimalelut ovat kiellettyjä – se itsessään on jo ihan anaalista, koska nappula on just ymmärtänyt uimarenkaan funktion ja kykenee jopa kaksi sekuntia uimaan sen kanssa. Mutta, isossa altaassa oli matalassa päässä vettä 164cm ja se on tällaiselle pitkänhuiskealle, 168cm korkealle tyypille, vähän liian paljon. Syvässä päässä vettä on yli 170cm. Kun sylissä on uimarenkaansa perään huutava, kiemurteleva nappula joka räiskyttää aivan saatanan suolaista vettä minun silmiin, eikä minun jalat yllä pohjaan, voi uiminen olla aika mahdotonta. Ja tietty kun noustaan altaasta pois, niin nappulalla paloi käämit ihan totaalisesti. Siinä se makasi keskellä laivan kantta ja huusi kuin syötävä. Ihana näyttää muutamalle sadalle ihmiselle, miten lapsia kasvatetaan, kun puhe ei auta ja nappula vaan kiljuu ja itkee. Sillä hetkellä mielessä liikkui vain yksi lause:  – oltaispa kotona. Takaisin hyttiin ja ovet tiukasti perässä kiinni.

Laivan lähtiessä oli osallistuttava pakolliseen turvallisuusharjoitukseen. Siinä kokoonnuttiin hyttiavaimeen merkittyyn paikkaan ja kuunneltiin tarkasti henkilökunnan ohjeistusta siitä, mitä pitää tehdä, jos hätäilmoitus kuuluu. Nyt olemme paljon turvallisemmin mielin ja tiedämme, että homma on hanskassa katastrofin iskiessä. Tai sitten ei.

Illalliselle lähdimme heti puoli kuuden aikaan, kun viitoskannen Starlight Dining room aukesi. Meillä on etukäteen varattu ”my timing” -passit (lisämaksulliset) joka varmistaa, että pääsemme syömään juuri silloin kun se meille sopii. Samoin olemme ostaneet etukäteen juomapaketit sekä itselle että nappulalle, ettei viimeisenä iltana tule yllätyksiä. Ja ne toimivat aivan perkeleen huonosti. Tarjoilijat eivät ”ymmärrä” kertoa, mitkä juomat pakettiin kuuluvat ja mitkä ei, eikä missään oikein ole infoa. Jos minä, perheen ainoana englantia puhuvana tilaan kaksi ruokajuomaa, ne automaattisesti veloitetaan minun kortiltani. Eli beibin pitää tilata itselleen cola, isin kalja ja minun viini, jotta ne mahdollisesti menisivät siihen sikakalliin juomapaketin piikkiin. Mutta sekään ei ole varmaa, koska vain tietyn hintaiset juomat sisältyvät pakettiin, eikä niitä ole missään ilmoitettu. Ai että minua korpeaa heittää hyvää rahaa hukkaan. Mutta onpahan taas kalliilla opittu.

Illallisen ruokateema vaihtuu joka ilta ja eilen oli italialainen ilta. Se tarkoitti alkupalaksi minestronekeittoa, ranskalaista sipulikeittoa, katkarapucocktail tai kolme tomaattisiivua ja vuodenjuustoa. Pääruokalinja totteli samaa tyyliä, eikä jälkkärikään räjäyttänyt tajuntaa. Hemmetillinen työ niillä on tehdä noin mauttomia ruokia. Mutta nappula söi hyvin eikä intoutunut enää kiukuttelemaan. Ruokailun jälkeen kävimme käveleskelemässä vähän ja tutustumassa laivaan ennen kuin leiriinnyimme hyttiin ja annettiin nappulan nukahtaa iltakahdeksalta. Kymmenen aikaan alkoi disco ja hytissä pääsi todella helposti mukaan tunnelmaan, ääni kuului niin voimakkaana, kuin olisi itse ollut toiminnan ytimessä. Onneksi minulla oli niitä edellisenä päivänä ostettuja melatoniineja, joten pikkubassot ei paljon napanneet, mutta Paz joutui valvomaan vähän enemmän musiikin takia.

Yön aikana laiva hiljalleen ajeli Key Westiin ja vihreän veden äärelle.