Kymmenen nopeaa päivää

Jossain Oulun kentän ja kodin välillä

Loma on nyt ohi ja matkalaukut tuli täysimääräisinä määränpäähän. Lämpö on enää vain etäinen muisto ja sisäinen kello on aivan sekaisin.

Pari sanaa yhteenvedoksi. Bahamalle kannattaa mennä ja varsinkin sille Blue Lagoonille. Paras kulkuneuvo Bahamalle pääsemiseen ei kuitenkaan ole Empress of the seas. Seuraavaan laivamatkaan minua saa puhua ympäri ihan kunnolla, sen verran kakkan maku suuhun jäi tuosta reissusta. Onneksi olin ollut kaukaa viisas ja varannut meille muutaman lomapäivän ennen paluuta kotiin, muuten olisi saattanut kupolia kuumottaa vielä enemmän.

Orlandon alue on hauska ja nämä joulukuun alkupäivät ovat parhaat mahdolliset siellä vierailuun. Huvipuiston laitejonot eivät olleet ihan mahdottomia ja kaikki paikat on kuiten auki. Alennusmyyntejä oli vähän joka puolella, mutta jenkkien ostohysteria ilmeisesti rajoittuu joulua edeltävään viikkoon.

Auto oli aivan kauhea. Me annettiin sille lempinimi ”Lulla”. Se kulki kuin kuorma-

 auto ja oli jopa heidän mittapuullaan vähän liian iso parkkiruutuihin. Takaluukun automaattinen avaus tahi sulkeminen ei toiminut, joten sitä piti paukuttaa kuin vanhaa mersua. Lisäksi se kokonaishinta arveluttaa. Paz varasi tuon auton siksi, että siinä oli aivan hillitön tarjous – auto maksoi noin satasen päivä vaikka se oli julman suuri. Nyt kuiten noissa Hertzin kuiteissa näkyy, että vuokrauksen kokonaishinta olisi parin tonnin luokkaa. Tilanne vaatinee vielä sähköpostin jos toisenkin selvitäkseen. Lullaa tankattiin vain kerran, koska mailejakaan ei tullut kuin viitisensataa ja Paz osti siihen täyden tankin jo vuokratessa.

Miamissa oloa vaikeuttaa se, ettei sillä kylällä ole kunnon keskustaa. Tietty rantaa pitkin rullaillessa näkee vaikka ja minkälaista kuuhailijaa, mutta sellainen selkeä ajanviettopaikka ja pällistelyaukio puuttuu.

Orlandossa meidän hotelli Buena Vista Resort and Spa oli hyvä ja edullinen. Meillä oli oikea huoneisto käytössä, eli voitiin pestä reissussa rähjääntyneitä kamoja ja nauttia paikallisia herkkuja, kun aina ei jaksa ravintolaan lähteä. Uima-allas oli hyvä, vesi oli lämmintä (tosin altaan voisi pestä silloin tällöin ja uimareiden hygieniaan voisi kiinnittää tarkemmin huomiota) ja allasbaarissa oli hiljaista porukkaa. Rakennus on savuton, joten tupakointi hoidettiin parvekkeella ja salaa – kuten aika monesti ennenkin. Meillä ei kolmen yön majoituksen aikana käynyt siivooja kertaakaan, mutta pärjättiin silti. Kotona saatetaan tulla toimeen jopa viikkokausia ilman siivoamista =) Concierge-palvelu oli toimiva ja muutenkin sijainti Disneyn puiston lähellä oli ok.

Miamin lentokenttä on pinta-alaltaan hemmetin iso. Palloiltiin ensin D-terminaalissa, joka on heidän pääterminaali. Syy, minkä takia olimme isoimmaksi osaksi siellä, oli siellä ollut kentän ainoa tupakkapaikka ja se, että siellä oli edes jotain elämää. Mutta matka D-terminaalista Finnairin käyttämään E-terminaaliin oli pitkä. Ensin piti kävellä reilu matka ja sen jälkeen vielä tarvittiin junaa, että päästiin omille hoodeille. Suomen lennoilla on huomattavaa myös se, että tupakkapaikan yhteydessä oleva baari menee kiinni aikaisin. Joten nopeana saa olla jos mielii tuprutella ennen pitkää lentoa. E-terminaalissa on yksi kioski, yksi tax free -myymälä ja pari pizzapaikkaa. Eikä muuta. Joten siellä ei ilokseen tuntikausia hengaile.

Paluulennolla olimme Finnairin Comfort plus -luokassa. Siinä on 10cm enemmän jalkatilaa ja mukavuuspaketit valmiina odottamassa. Silmäsuojat tulivatkin tarpeeseen, kun nukuin vieressä istuneen virolaispojan kanssa päät yhdessä muutaman tunnin. Ruokailun ohessa meille tarjoiltiin (ihan ilmaiseksi) peräti kaksi lasia viiniä. Sen jälkeen juomia olisi voinut käydä ostamassa koneen peräosasta, neljäkymmentä penkkiriviä kauempaa. Ei käyty, pärjättiin ihan hyvin vesipullolla ja ruokailujen yhteydessä saatavilla juomilla. 

Eniten tuolta reissulta mulla tulee ikävä aurinkolaseja. Nyt ne seuraavan kerran kaivetaan esille joskus neljän- viiden kuukauden kuluttua. Aurinkorasvaa ei myöskään tarvita ainakaan puoleen vuoteen. Lämmin ilmasto teki heti ihmeitä minun nahkalleni, haljenneet sormenpäät paranivat päivässä. Nyt, Suomeen päästyä, ne todennäköisesti halkeavat taas yhtä nopeasti.

Valokuvia tuli otettua paljon ja onneksi sain pidettyä nämä tekstit suurin piirtein reaaliajassa, joten mitään olennaista ei kait unohtunut. Paz:n reissu meni vähän plörinäksi sen takia, että appiukko joutui sairaalaan meidän loman ensimmäisenä yönä ja anoppi on aika avuton itsekseen. Paz varmaan lähtee heti ens viikolla pohjoiseen käyttämään pikku-mummoa pappan luona sairaalassa ja ajelee siinä sellaisen vähän yli tuhannen kilometrin lenkin.

Nyt ei ole seuraavaa reissua tiedossa. Tai on se perinteinen Dublinin ”vain aikuisille”-viikonloppu, mutta siihen on vielä kolme kuukautta aikaa. Ja jos Luoja suo, niin minun pitäisi saada paperit ulos Jyväskylän Yliopistosta keväällä ja sen myötä saan (ehkä) ammattikasvatussäätiöltä stipendin. Tietysti sitä ennen pitäis luoda viitisenkymmentä sivua kuolematonta lopputyötekstiä ja räjäyttää asiantuntijoiden tajunta omilla taidoillani. Tuosta hommasta se kirjoittaminen ei ole ongelma, mutta asian saaminen kasaan on. Mutta sen jälkeen on ehkä ansaittu jotain kivaa. Ehkä. 

Mutta nyt painellaan kello sekaisin muutama päivä. Just ollaan menossa saunaan koko sakki - kello on 22.30 eli ihan liian paljon yli normaalin nukkumaanmenoajan. Onneksi huomenna on vielä vapaata - sen jälkeen on tartuttava kaksin käsin toimeen ja uskallettava avata luottokorttilaskut. Gulps. 

Loman viimeinen päivä

Joulukuun 7. päivä – loman viimeinen päivä

Jos vain jäisi lentokentän eteen makaamaan vatsallaan. Löisi nyrkkiä asfalttiin hillittömän itkupotkuraivarin kynsissä ja kerta kaikkiaan kieltäytyisi palaamasta arkeen ja kylmään ja pimeään ja jäiseen pohjoiseen. Jos vain jäisi tänne – seuraisi suurvaarin jälkiä ja tekisi tänne pesän. Paitsi että ei se ehkä ihan helposti onnistuisi, kun on tuota velan paskaa ja kehitysvammainen mukula, joka vielä jossain vaiheessa tarvitsee ainakin yhden leikkauksen ja talo ja mummola ja se perhanan appiukkokin on nyt siellä sairaalassa. Ja onhan kotona yrittäjän epävarma tulo, kaverit ja äidinkieli. On lapsenlikka tarvittaessa ja oma auto, oikean muotoinen tyyny ja täydellisen lämpöinen makuuhuone.

Loman viimeinen aamu valkeni sumuisena. Heräsin jo ennen kuutta fiilistelemään viimeisät loma-aamua ja jännittämään pakkaamista. Eilen illalla ostettiin outletista yksi matkalaukku lisää, koska perheen miesväki ei tajunnut yksinkertaista vihjettä kotona. Tästä lähtien tajuaa, että jos matkalaukkuun on heitetty yksi urheilukassi sisään, se tarkoittaa, että se urheilukassi pakataan mukaan. Yksinkertaista. Ja jos ei pakata, niin sitten joudutaan ostamaan uusi.

Lopun perheen herättyä me pakkasimme loput kamat – palatessa meillä on neljä matkalaukkua ruumassa, eli tavaran määrä on hieman laajentunut lämpimässä ilmassa. Elopainoa on kans tullut varmasti kilotolkulla lisää, kiitos huolella väisteltyjen vihannesten ja kasvisten. Se hyvä puoli tuossa autossa oli, että siihen mahtui tavaraa enemmän kuin meillä oli vara ostaa.

Aamupäivä, viimeinen lomapäivä ja – katsoppas kirahvia – lähistöllä oli Macy´s tavaratalo. Kävin säästämässä sieltä vielä parit housut, heiltä ostaessa on se hyvä puoli, että koot ovat tutut eikä minun tarvitse kokeilla vaatteita ennen ostamista. Mutta bootseja ei oikeassa koossa löytynyt sieltäkään. Täytyy ehkä käydä uudestaan, harmi vaan, ettei niitä ehdi taikomaan mistään ennen maaliskuun Country to Country -tapahtumaa Dublinissa.

Macy´sin jälkeen lähdimme katsomaan lisää Heikkejä. Se eilisen päivän puuttumaan jäänyt airboat-ajelu jäi vaivaamaan niin paljon, että otimme koordinaatit Orlandon lähellä olevalle airboat-ajeluja tarjoavalle firmalle. Tie sinne herätti hieman epäilyksiä, koska emme missään vaiheessa edenneet isoja teitä pitkin. Mutta näemmä pikkukujienkin päässä on ränsistyneitä yrityksiä. Mitenkään luottamusta herättävä tuo paikka ei ollut, mutta koska minulla ei a) hermo kestä vatvomista b) yhtään, ryntäsimme pikkukioskiin ostamaan liput ajelulle. Takaraivossa kimalteli ajatus siitä, että voisimme saada samanlaisen super-duper-hyper-vip-kokemuksen kuin delfiiniuinnissa ja päästä perheellä katsomaan suon ihmeitä. Meidän lisäksi kuiten samaan paattiin tuli muutakin porukkaa, mutta kiiturissa oli vauhtia ja kapteeni David löysi meille pari alligaattoria kuvattavaksi. Nappula ei reagoinut oikein puoleen eikä vastaan ajelusta. Viima tuntui ilmeisen hankalalta, eikä päässä olleet kuulosuojaimet olleet parhaat ergonomialtaan, mutta ei se protestoinutkaan mitään.

Emme tällä kertaa jääneet suolle lihottamaan dinosaurusten jälkeläisiä, vaan pääsimme takaisin autolle kaivelemaan silmistä sinne lentäneet ötökät ja miettimään seuraavaa liikkua. Päätimme lähteä hiljalleen ajelemaan kohti Miamia, olisi sitten siellä päässä aikaa käydä kunnolla syömässä ja luovuttaa auto.

Hiljalleen ajeleminen oli juuri oikea sana kuvaamaan Orlando-Miami -väliä. Koko parisataa kilometriä mentiin ruuhkissa. Välistä ryömittiin kävelyvauhtia, välistä saatiin lähes suurin sallittu nopeus tavoitettua. Ja aikaa paloi. Se puolentoista tunnin ylimääräinen aika lyheni koko ajan, ja Miamiin päästyämme meidän piti ajaa suoraan lentokentälle luovuttamaan auto. Käytiin autovuokrauspisteen vessassa vaihtamassa pitkät housut jalkaan ja hikoileminen alkoi samalla sekunnilla.

Check innissä se selvisi, että lento oli puolisen tuntia myöhässä. Se tarkoitti taas sitä, että Helsingissä piti varautua juoksemaan. Mutta ennen juoksemista kävimme Miamin päässä syömässä (ja löytämässä tupakkapaikan! Kiitos Google! Kiitos TGI Fridays!). Nappulan rattaat saatiin onneksi viedä portille asti, joten se kevensi lentokentällä kävelemistä sellaiset reilut 20kg. Yritimme ostaa pääsyn loungeen, mutta sinne ei rahalla päässytkään, joten viihdytimme itseämme ihan vanhanaikaisesti portilla notkumalla. Nuoriso-osasto alkoi olemaan jo umpipuhki siinä vaiheessa, kun pääsimme vihdoin koneeseen. Nyt on sitten koeponnistettu myös Finnairin economy comfort-luokka. Onhan siinä vähän enemmän jalkatilaa. Lento meni torkkuessa, nukkuessa, koomaillessa ja leffaa katsoessa.

Rattaiden koskettaessa kylmän Helsingin maata, meille tuli infoa puhelimiin, että Oulun kone on (onneksi) myöhässä. Vaikka meidän ei tarvinnut juosta konetta kiinni, ei se estänyt napakkaa hikoilua, väsynyttä tyttöä pitkin kenttää taluttaessa. Kotona odottaa kevyt lumisade, muutama pakkasaste ja arki.

Itsenäisyyspäivä siellä jossain

Hyvää 100v syntymäpäivää rakas Suomi!

Satavuotiaan kotimaan kunniaksi lähdimme aamulla humputtelemaan hiellä ja tuskalla tienattuja veronpalautuksia. Tommy Bahamas saattoi laittaa oven kiinni meidän vierailun jälkeen, eikä muillakaan kaupoilla ollut huono päivä. Minulla on ollut tälle reissulle tavoitteena ostaa ihan kunnon bootsit. Niitä vain ei ole tullut vastaan yhdessäkään kaupassa. Ja niitä kauppoja on koluttu. Onneksi korvaavia tuotteita on tullut vastaan ja nyt meillä on jouluaaton työvuoroon niin kertakaikkisen rumat vaatteet, että pitää varautua asiakasryntäykseen.

Nappulan Heikki-fanitus ei ole vähentynyt laisinkaan, joten lähdimme lähellä olevaan Gatorlandiin tavoitteena päästä suokiiturin kyytiin ja katselemaan alligaattoreita vähän lähempää. Parin sivuosuman jälkeen löysimme vihdoin puistoon, joka kyllä oli täynnä alligaattoreita (tai Heikkejä, kuten nappula huuteli aitauksiin) mutta siellä ei ollut suokiitureita. Paska paikka, sanon minä. Onneksi edellisenä päivänä säästettiin siinä parkkimaksussa, koska muuten olisi saattanut jurppia 80 taalaa heitettynä taivaan tuuliin. Nappulalla oli lystiä Heikkejä bongaillessa, ja se on tärkeintä.

Hotellille palatessa – meidän tyyliin tietysti navigaattori tai sen käyttäjä hieman sekoili ja päädyimme ensin pari sataa metriä väärään paikkaan, meidän ja hotellin välissä oli vain pieni metsikkö ja moottoritie – kello oli vasta niin vähän, että ehdimme hyvin koluamaan tuon ihan vieressä olevan pienen ostoskeskuksen. Sieltäkään ei bootseja löytynyt, joten menimme hotellille uimaan ja pakkailemaan vähän tavaroita.

Altaalla oli meidän lisäksi ryhmä aikuisia kehitysvammaisia. Oli – jälleen kerran – ihana ilakoida ja pulikoida sellaisen sakin kanssa, jolle ei tarvinnut selitellä tai pyydellä anteeksi tytön käytöstä. Me ollaan, jostain ihmeen syystä, alettu törmäilemään reissuilla noihin kehariporukoihin. En tiedä, johtuuko se siitä, ettei enää väistellä niitä vai että katsotaanko me eri tavalla muita matkailijoita. Mutta kivaa se on silti. Maailmaan mahtuu paljon erilaisia matkailijoita.

Universal Orlando

Kun herää aikaisin, niin ehtii tehdä paljon päivän aikana. Aamun ensimmäinen päätös oli, että jätetään hotellin kyyditys Universalin puistoon välistä, ja mennään omalla autolla. Hotellin tyyppi kertoi edellisenä iltana, että nyt on vuoden hiljaisin aika, eikä esim. jononohituspasseja kannata hommata. Luotimme siis siihen. Puistoon oli kohtalaisen helppo ajaa aamutuimaan, mutta auton parkkiin saamisessa oli hieman haasteita. Ajateltiin olla kroisoksia, ja varattiin parkkien lippuluukuilta 40 taalaa maksava valet-parking (tavallinen omatoimiparkki olisi ollut 20,- prime parking 30,- ja valet 40,-). Lippuluukun emäntä ei ottanut meiltä maksua siinä luukulla vaan kiinnitti auton ikkunaan sinisen lapun ja kertoi, mihin suuntaan piti lähteä ajamaan. Ja me ajettiin. Paitsi että jossain vaiheessa ilmeisesti ajettiin hukkaan. Mutta koska ympärillä oli vapaita paikkoja eikä ketään ottamassa avaimia, pääteltiin että tämä on vähän erilainen valet-parkkiinajo. Jätettiin auto ja lähdettiin leikkimään puistoon.

Hiljaisimmaksi ajaksi vuodessa siellä oli aivan älyttömän paljon porukkaa. Turvatarkastuksen jonot oli muhkeat, mutta ne onneksi etenivät aika vauhdikkaasti. Turvatarkastuksen jälkeen pääsimme city walkille ja sen läpi tampattua itse puistoon. Koska meillä oli tasan yksi tavoite puistossa – päästä käyttämään nappulaa Simpson ridessa – me suunnistimme suoraan sinne. Jonotusta ei juurikaan ollut ja pääsimme vaunun eturiviin nauramaan ja kiljumaan täysin rinnoin.

Kehitysvammaisen mukulan kanssa kanssa noissa laitteissa tulee sen ongelma, ettei nappula välttämättä tajua, mikä on totta ja mikä ei. Mutta luotan siihen, että beibi ymmärsi, ettei me todellisuudessa kiidetty pitkin puista vuoristorataa, joka hajosi alla. Nappulan ilmeet oli kyllä aikamoiset kauhun ja riemun sekoitukset ja homman lopuksi hän ilmoitti, että ”lisää”.

Simpsoneiden jälkeen kävimme rauhallisessa nurkkauksessa aamupalalla. Fantaa, rinkeliä ja sipsejä, sillä näppärästi tukitaan verisuonet ja estetään tyhjän mahan syndroomaa.

Puiston ensimmäinen paraati sattui hoodeille ja siellä heilutteli yksi nappulan suurimmista idoleista; Dora. Siispä samaan kuvaan Doran kanssa – paitsi ettei nappula asettunut nätisti Doran viereen poseeraamaan, vaan hän halusi vain halailla pehmeää tyyppiä. Samahan tuo on vaikka vähän halailla, tärkeintä on, että on mukavaa. Doran tervehtimisen jälkeen lähdimme jatkamaan jonottelua eri laitteisiin ja nauttimaan kuumasta kesäpäivästä Floridassa. Aurinko porotti sen verran kuumasti, että koko porukalla kärähti naamat, mutta vaurioilta ei näillä leveysasteilla pysty välttymään.

Kahlasimme Shrekin 4D-näytöksen, ammuimme örkkejä MIB-laitteessa, rallittelimme vielä toisen kerran Simpson ridessa ja kävimme muutamassa lastenlaitteessa ennen kuin päätimme, että nyt on aika poistua puistosta ja lähteä säästämään kaupoille.

Puiston ulkopuolella on Universalin leffoista tuttu maapallo. Se oli nyt kuitenkin suljetulla alueella, koska siinä paikalla oli kuvaukset menossa. Me tamppasimme kuvausten ohi ja kävimme syömässä pikaisen lounaan sporttibaarissa. Valet-parkki osoittautui halvimmaksi mahdolliseksi, koska kukaan ei tullut vaatimaan meiltä minkäänlaista korvausta parkkipaikan käytöstä. Hupsistaperhana, tässähän säästettiin ihan urakalla.

Sattuipa sopivasti, että outlettiin mennessä meillä oli kummallakin ostohousut jalassa. Käytiin ostamassa pari liikettä tyhjäksi ja polttamassa kasvoja auringossa vielä vähän lisää. Koska olemme tehokkaita, outletin jälkeen mentiin vielä lähistöllä olleeseen Five Below-kauppaan. Tutustuin tuon puodin toimintaan koulun retkellä Philadelphiassa männä vuonna ja on muuten lystikäs kauppa! Tuotteet maksaa enimmillään viisi taalaa ja siellä on kaikkea maan ja taivaan väliltä. Helposti uppoaa satanen kaikkeen halpaan ja yllättävän hyvään.

Five Belown jälkeen kävimme vielä pikapikaa Walmartissa. Tarkoitus oli ostaa vähän aamiaisvärkkejä, mutta noin kymmenen kassin kanssa me sieltä pois rullailtiin. Oli uusia levyjä, ruokaa, vaatteita ja nappulalle leluja (joiden takia koko loppureissu kuunneltiin ”Heikki”-huuteluita. Heikki on yhdessä lastenohjelmassa oleva pieni krokotiili, jota nappula fanittaa ihan täysillä).

Koska ilta oli vielä nuori ja meillä oli sen verran ruokaa, ettei hotellilta tarvinnut enää poistua syömään minnekään muualle, me lähdettiin altaalle uiskentelemaan. Nappula oli onnensa kukkuloilla ilakoidessa ja pulikoidessa, eikä se liikunta tehnyt meillekään yhtään pahaa.

Takaisin maihin ja autolla Orlandoon

Takaisin Miamiin! Takaisin ihmisten ilmoille! Loma voi alkaa.

Sen verran jet lag on helpottanut, että saatan pysyä sängyn pohjalla jopa puoli kuuteen asti ja illalla kukuin hereillä vielä yhdeksän jälkeen. Tänä aamuna heti herätessä tuntui, että tästä tulee hyvä päivä. Pupu keitteli minulle kahvit huoneessa ja sain pienen, unilämpöisen tyttösen onnentoivotuksia ihan kaksin käsin.

Illalla käytävään lykätyt matkalaukut oli kerätty pois ja meidän matkustajienkin poistuminen laivasta oli rytmitetty laukkutägeissä olleiden numeroiden mukaan. Ensimmäisenä laivasta pääsi poistumaan se porukka, joka kantoi itse laukkunsa rajamuodollisuuksien läpi. Siinä näyttikin iso osa porukasta lähtevän. Muut matkustajat kutsuttiin vitoskannen kautta ulostautumaan noin vartin-puolen tunnin välein. Vaikka odottavan aika on pitkä, nappulalle risteilyn ajaksi tilattu netti onneksi toimi ihan viimeiseen hetkeen asti. Me hengailtiin käytävällä vitoskannella ja odoteltiin ryhmänumeron mukaista kuulutusta. Jonotus kului sutjakkaasti ja rajamuodollisuudet olivat kevyet.

Nappasimme taksin heti terminaalin pihalta ja se vei meidät vauhdikkaasti lentokentälle - kiitos takapenkin kirittäjän, joka huuteli koko ajan ”päster, päster” tarkoittaen ”faster, faster” ja jonka kuljettaja tuntui ottavan ihan tosissaan. Me suorastaan lennähdimme lentoaseman autovuokrauspisteeseen. 40 taalaa kuskille kouraan ja autoa hakemaan.

Paz on hehkuttanut, että tällä kertaa meillä ei ole mikään alimitoitettu ahdas pikkujapsi alla, vaan nyt mennään ihan ameriikan meiningillä. Todellakin. Chevrolet Suburban vm 2017. Mittarissa on alle 20 tuhatta mailia ja jumalauta tämä on iso! Penkit on kuskin lisäksi viidelle tai kuudelle (ihan tarkkaan en tuota takempaa takapenkkiä katsonut) ja jopa jenkkien mittapuulla tämä on iso auto. Paz päätti sitten aloittaa matkanteon tyylillä ja perinteiseen pikkupoikamalliin painelee kaikkia nappeja, se mm yritti soittaa Chevroletin OnStar-tiepalveluun ja avasi vauhdissa takaikkunan. Voi huokaus.

Miamista irtautuminen onnistui helpohkosti. Interstate 91 kuluessa renkaiden alla. Ensimmäinen varikkopysähdys tehtiin Jupiterissa (eipä moni muu voi sanoa käyneensä siellä). Walmart ostettiin tyhjäksi lasten monivitamiineista ja Froot Loopseista. Melatoniinia en siitä kaupasta löytänyt, mutta varmaan me vielä jossain kaupassa pysähdytään. Walmartin lastenvaateosastolta nappasin neljän taalan puseron tytölle ja samalla ostettiin pikalounastavaroita. Koska hienohelmat matkustavat aina tyylillä, lounastimme autossa Jupiterin Walmartin parkkipaikalla =) Salaattia, kakkua ja vähäsuolaisia sipsejä – siitä on reissaajien ravintoympyrä tehty.

Jupiterin näkemisen jälkeen lähdimme taas sekoilemaan Jenkkien liikenteeseen, ohjelmassa oli tuttuja juttuja: ajaminen tullin läpi väärältä kaistalta, väärän rampin ottaminen ja kymmeniä laittomia kaistanvaihtoja. Mutta pääsimme kolhuitta hotellille. Heti sisäänkirjautumisen yhteydessä varasin meille liput huomiselle Universalin huvipuistoon. Hotellilta on järjestetty ilmainen kuljetus puistoon ja takaisin ja ilmoittauduimme myös siihen. Aamulla klo 9.15 olisi lähtö iloittelemaan ja illalla 7.15 paluu samaan osoitteeseen.

Huoneistossa (makuuhuone, kaksi kylpyhuonetta, oleskelutila, keittönurkkaus, parveke, pyykinpesukone ja kuivausrumpu) minua odotti elämäni ensimmäiset prinsessasynttärit!

Oli pinkkiä pöytäliinaa, ilmapalloja, julisteita, kaksi ämpärillistä karkkia ja parille kymmenelle riittävä suklaakakku kirjoituksella! Yli 40 vuotta piti odottaa, että sai ensimmäiset vaaleanpunaiset syntymäpäiväjuhlat.

Homma oli illallista vailla paketissa. Kävimme tässä hotellin alueella olevassa ravintolassa syömässä ja painelimme nukkumaan.  

Nassau Bahama

Wow! Ihan oikeasti! Bahamalla! Wohoooo! Aurinko paistaa, merituuli pyyhkii hien iholta ja me ollaan Bahamalla!

Ryntäsimme laivasta ulos heti aamiaisen jälkeen, klo 8 aikoihin, vain huomataksemme, että Nassau ei aukea sunnuntaiaamuisin kovin aikaisin. Satamaan lykkäsi kolme laivaa ihan peräkanaa – me, Norwegianin Epic ja joku tuntemattomampi firma. Tietysti meidän laiva oli pienin ja kulunein. Heti terminaalirakennuksessa alkoi hullunmylly. Taksia, kiertoajelua, kyytiä, hiusten letitystä ja kaikkea maan ja taivaan väliltä oltiin kauppaamassa. Minkäänlaista virallista taksia tai muutakaan luotettavan oloista kyytiä ei vastaan tullut. Tietty olisi ollut fiksua ottaa vähän asioista selvää nettiyhteyden toimiessa laivalla ja tytön ipadissa – muuten dataaminen oli vähän turhan kallista (5€/mega, puhelut 1,90€/minuutti).

Kävelimme hetken rantakatua ja väistelimme kauppiaita, ennen kuin parisuhdemittari kävi punaisen puolella ja palasimme takaisin terminaalialueelle. Meidän piti olla Paradise Islandin terminaalissa puoli yhdeltätoista, eikä se matka taittunut kävelemällä. Joten kyyti oli otettava.

Hyppäsimme taksiin, jossa – yllätys yllätys – oli jo ennestään ihmisiä! Siinä hetken ihmettelyn jälkeen huomasimme, että määränpää oli sekä kanadalaisella pariskunnalla että meillä sama, joten pelko hälveni hieman. Matkan noin 20 minuutin keston aikana pääsin opettamaan heille suomen kielen (”hei” ”hei hei” ja ”no niin”) ja vertailemaan matkakokemuksia. Taksi maksoi meidän osalta 20$ ja oli ok, koska pääsimme a) hengissä ja b) oikeaan paikkaan.

Kävimme kirjautumassa sisään lippuluukulla ja odottelimme puolisen tuntia lauttaa Bahaman paahtavan auringon alla. Me saamme kotona työn puolesta tehdä yhteistyötä eri puolilta maailmaa olevien ihmisten kanssa, joten eri väristen/kokoisten/uskoisten tyyppien kanssa on opittu tulemaan toimeen hyvin. Mutta näistä Karibian ihmisistä täytyy sanoa, että heissä on joku taianomainen sisäinen hehku. Naiset kävelevät ylväästi ja miehillä on rytmi selkäytimessä. Ja se hymy ja nauru ovat aivan valloittavia! Minä mielelläni ottaisin vanhainkotiin omahoitajaksi pari karibialaista tyyppiä ”don´t worry be happy”.

Lautta Blue Lagoonille lähti lähes ajallaan. Ajeltiin kauniiden maisemien ohi, vesi oli vuoroin turkoosia ja vuoroin ihan tummansinistä, palmut huojuivat rannalla ja stereoista kaikui Beach Boysien Bahamalaulu. Laguuni oli kaunis, ihana ja täynnä toimintaa jo yhdentoista aikaan aamulla. Koska oletin delfiiniuintiin olevan pitkät jonot, lähdimme sinne heti ensimmäiseksi ilmoittautumaan jonoon. Tietysti ensin piti käydä vaihtamassa uimavaatteen kamojen alle ja riitelemässä nuoren naisen kanssa siitä, voiko uikkapuvun päälle laittaa vielä shortsit auringolta suojaamaan. Minä voitin.

Hetken aikaa palloilimme hukassa ennen kuin löysimme oikealle altaalle. Olin luullut väärin niistä uimahommista, siellä ei ollut ketään muuta meidän lisäksi, joten saimme extra-hyper-super-vip-rundin ja pääsimme altaaseen ihan kolmeen pekkaan delfiinien kanssa! Uskomaton munkki! Normaalisti tuohon uintiryhmään otetaan kymmenen ihmistä, mutta nyt ei ollut ketään muita vaanimassa ja me saatiin kuvia, joissa on vain pieni perhe kylmästä pohjoisesta. Aa että!

Minä olen nuoruudessani opiskellut uimaopettajaksi. Muutama kesä meni siinä, että opetin nuorisolle elintärkeää taitoa kunnan palkkalistoilla. Sehän tarkoittaa, että puolisoni ei virallisen määritelmän mukaan osaa uida, eikä nappulasta ole menemään itsenäisesti veteen vielä pitkään, pitkään aikaan. Kun olimme pukeneet kelluntaliivit päälle, oli aika astua veteen. Kuumassa ilmastossa mikä tahansa vesi tuntuu kylmältä, ja erikoisen aurinkoisena päivänä sen altaan vesi tuntui erityisen kylmältä. Mutta sinne pulahdettiin, yksi kerrallaan. Paz oli täysin mukavuusalueensa ulkopuolella ja kaikissa valokuvissa hänen ilmeensä on täynnä puhdasta kauhua. Minä kannattelin pientä, riehakasta tyttöä sylissäni ja yritin väistellä riemunpärskähdyksiä.

Delfiinit olivat valloittavia. Vaikka homman eettisyys on vähän niin ja näin, niin emme ainakaan syöneet niitä lounaaksi. Kotikylällä lähes joka taloudessa on hevosia, jotka varmasti nauttisivat enemmän elämästä pustalla vapaina vilistäessä, joten en ala sen enempää pähkäilemään. Delfiini on koskettaessa lämmin ja kimmoisa. Sen pyrstö on hillittömän voimakas, koko eläin on yhtä isoa lihasta. Ja hampaita on paljon, hirveä harjaaminen aamuin ja illoin. Me lilluimme altaassa sen puolisen tuntia. Laiturilla oli enemmän ihmisiä kuin altaassa. Kaksi delfiininkouluttajaa, pari avustajaa heille, yksi videokuvaaja ja kaksi tai kolme valokuvaajaa. Altaasta nouseminen oli mälsää, mutta aloin siinä vaiheessa olemaan jo aika poikki nappulan (ja hetkittäin miehenikin) kannattelemisesta pinnan yläpuolella. Laiturilla otimme vielä pari kuvaa ja kuuntelimme yleistä bliibablaabaa merien ja kaiken elämän suojelusta.

Vaihdoimme vaatteet ja lähdimme valitsemaan ostettavia valokuvia. Ihan kiva homma oli huomata, että minun matkapuhelin oli kadonnut. Itse puhelin on helppo korvata uuteen, mutta sen kotelossa oli myös kaksi tärkeintä luottokorttiani. Ihan peruspaniikin kourissa pengoimme molempien reput moneen kertaan. Paz palasi vielä delfiinilaiturille tarkistamaan, olenko jättänyt sen sinne. Hupsistaperhana, siellähän se kaapissa möllötti. Huokaus. Nyt en voi enää kuittailla muruselleni siitä, että Kyprokselle lähtiessä hän unohti käsimatkatavarat kotiin. Silläkin reissulla jouduttuiin ostamaan aurinkolasit.

Tilasin kaikki mahdolliset kuvat sähköpostiin ja maksoin löytyneellä kortillani niistä yli 130$ laskun. Meillä oli vielä tunteroinen aikaa ennen kuin ensimmäinen lautta lähti takaisin kohti mannerta. Kävimme katselemassa saarta, rantabaarissa oli ihan pakko tilata bahamamama & long island ice tea (ja nappulalle tuoremehu) ja käydä nauttimassa ne palmujen alla aurinkotuoleissa. Minun bahamalainen unelmani.

Päästiin takaisin lauttaan mantereelle. Nyt lautta oli ääriään myöten täynnä, musiikki pauhasi isolla ja vesi oli edelleen kerta kaikkiaan kauniin väristä. Lautta kävi ensin lähtörannassa ja sen jälkeen se viskasi meidät risteilyvieraat suoraan satamaan. Pyörähdimme yhdessä matkamuistomyymälässä täydentämässä rumien t-paitojen valikoimaa, nappula löysi tuliaisen ystävälleen ja tamppasimme takaisin laivaan.

Ilta oli yhtä tylsä kuin kaikki muutkin illat. Ruoka ei ollut hurraamisen arvoista. Iso ilo meille kuiten tuli siitä, että iltaisin ravintolassa naapuripöydässä istunut pariskunta Shelley ja Danny (tai Donny tai Denny tai jotain sinne päin) on todella mukavia. Illallisen ohjelmassa oli tarjoilijoiden esittämä tanssiesitys ja beibi intoutui musiikkiin niin paljon mukaan, että hän kävi ihan pyörähtelemässä Shelleyn kanssa. Myöhemmin vielä meidän tarjoilijat Kennedy ja Karen tanssivat myös neitosen kanssa. Tyttö on perinyt letkeät (not!) lanteet isältään. Molemmat on yhtä rentoja kuin rautakanki tanssilattialla. Mutta se kreisibailaa kuin äitinsä parikymmentä vuotta sitten, tyyli on vapaa, kunhan tuloksia saavutetaan.

Illan siivous oli käynyt tuomassa meidän Key Westistä ostaman viinipullon hyttiin. Illan aikana piti pakata matkalaukut, merkitä ne hyttiin tuoduilla tägeillä ja nostaa käytävälle. Ne toimitetaan terminaaliin valmiiksi odottamaan, kunhan pääsemme laivasta ulos. En kuiten saanut sitä viinipulloa matkalaukkuun asti, koska nappula meni aikaisin nukkumaan ja me jäimme kuivin suin parvekkeelle istumaan. Eihän se hyvää ollut, mutta kaikkea ei aina voi saada.

Joulukuun neljäs päivä on minun syntymäpäivän ohella myös juhlapäivä. Pääsemme pois laivasta! Siinä saattaa hetki mennä ennen kuin aika kultaa muistot ja astun jalallani tämmöiseen kopperoon toisen kerran. Se saattaa helposti ottaa vaikka sen 43 vuotta.

Meripäivän pohdintoja

Key Westissä se oli vasta hiljainen aavistus. Meripäivän ja Nassaun jälkeen asia on ihan varma. Tämä ei todellakaan ole meidän matkustusmuoto. Edellisellä jenkkireissulla, kun ajettiin Chicagosta Seattleen, me juteltiin loman lopussa, että ihan hyvin olisi voinut jatkaa vielä kuukauden. Nyt, jos sellaista mahdollisuutta tarjottaisiin, minä kieltäytyisin kohteliaasti ja juoksisin karkuun.

Meripäivä meni laivalla. Risteilyn kolmantena päivänä saimme vihdoin ne ennakkoon ostetun juomapaketin tarrat noihin kortteihin ja se helpottaa juomien tilaamista tiskiltä. Päivä meni ilmakiekkoa pelatessa ja hytissä rentoutumiseen. Aivan tajuttoman tylsää. Kahdeksan aikaan ala-aulassa kävi joulupukki ja häntä käytiin moikkaamassa.
Samalla juttelin 40v-Downmiehen äidin kanssa, tyypillä oli ollut synttärit ja hän oli toivonut tätä risteilyä lahjaksi. Aika velikulta.

Illalla pakattiin reput valmiiksi ja alettiin jännittämään Nassauta ja delfiiniuintia.