Loman viimeinen päivä

Joulukuun 7. päivä – loman viimeinen päivä

Jos vain jäisi lentokentän eteen makaamaan vatsallaan. Löisi nyrkkiä asfalttiin hillittömän itkupotkuraivarin kynsissä ja kerta kaikkiaan kieltäytyisi palaamasta arkeen ja kylmään ja pimeään ja jäiseen pohjoiseen. Jos vain jäisi tänne – seuraisi suurvaarin jälkiä ja tekisi tänne pesän. Paitsi että ei se ehkä ihan helposti onnistuisi, kun on tuota velan paskaa ja kehitysvammainen mukula, joka vielä jossain vaiheessa tarvitsee ainakin yhden leikkauksen ja talo ja mummola ja se perhanan appiukkokin on nyt siellä sairaalassa. Ja onhan kotona yrittäjän epävarma tulo, kaverit ja äidinkieli. On lapsenlikka tarvittaessa ja oma auto, oikean muotoinen tyyny ja täydellisen lämpöinen makuuhuone.

Loman viimeinen aamu valkeni sumuisena. Heräsin jo ennen kuutta fiilistelemään viimeisät loma-aamua ja jännittämään pakkaamista. Eilen illalla ostettiin outletista yksi matkalaukku lisää, koska perheen miesväki ei tajunnut yksinkertaista vihjettä kotona. Tästä lähtien tajuaa, että jos matkalaukkuun on heitetty yksi urheilukassi sisään, se tarkoittaa, että se urheilukassi pakataan mukaan. Yksinkertaista. Ja jos ei pakata, niin sitten joudutaan ostamaan uusi.

Lopun perheen herättyä me pakkasimme loput kamat – palatessa meillä on neljä matkalaukkua ruumassa, eli tavaran määrä on hieman laajentunut lämpimässä ilmassa. Elopainoa on kans tullut varmasti kilotolkulla lisää, kiitos huolella väisteltyjen vihannesten ja kasvisten. Se hyvä puoli tuossa autossa oli, että siihen mahtui tavaraa enemmän kuin meillä oli vara ostaa.

Aamupäivä, viimeinen lomapäivä ja – katsoppas kirahvia – lähistöllä oli Macy´s tavaratalo. Kävin säästämässä sieltä vielä parit housut, heiltä ostaessa on se hyvä puoli, että koot ovat tutut eikä minun tarvitse kokeilla vaatteita ennen ostamista. Mutta bootseja ei oikeassa koossa löytynyt sieltäkään. Täytyy ehkä käydä uudestaan, harmi vaan, ettei niitä ehdi taikomaan mistään ennen maaliskuun Country to Country -tapahtumaa Dublinissa.

Macy´sin jälkeen lähdimme katsomaan lisää Heikkejä. Se eilisen päivän puuttumaan jäänyt airboat-ajelu jäi vaivaamaan niin paljon, että otimme koordinaatit Orlandon lähellä olevalle airboat-ajeluja tarjoavalle firmalle. Tie sinne herätti hieman epäilyksiä, koska emme missään vaiheessa edenneet isoja teitä pitkin. Mutta näemmä pikkukujienkin päässä on ränsistyneitä yrityksiä. Mitenkään luottamusta herättävä tuo paikka ei ollut, mutta koska minulla ei a) hermo kestä vatvomista b) yhtään, ryntäsimme pikkukioskiin ostamaan liput ajelulle. Takaraivossa kimalteli ajatus siitä, että voisimme saada samanlaisen super-duper-hyper-vip-kokemuksen kuin delfiiniuinnissa ja päästä perheellä katsomaan suon ihmeitä. Meidän lisäksi kuiten samaan paattiin tuli muutakin porukkaa, mutta kiiturissa oli vauhtia ja kapteeni David löysi meille pari alligaattoria kuvattavaksi. Nappula ei reagoinut oikein puoleen eikä vastaan ajelusta. Viima tuntui ilmeisen hankalalta, eikä päässä olleet kuulosuojaimet olleet parhaat ergonomialtaan, mutta ei se protestoinutkaan mitään.

Emme tällä kertaa jääneet suolle lihottamaan dinosaurusten jälkeläisiä, vaan pääsimme takaisin autolle kaivelemaan silmistä sinne lentäneet ötökät ja miettimään seuraavaa liikkua. Päätimme lähteä hiljalleen ajelemaan kohti Miamia, olisi sitten siellä päässä aikaa käydä kunnolla syömässä ja luovuttaa auto.

Hiljalleen ajeleminen oli juuri oikea sana kuvaamaan Orlando-Miami -väliä. Koko parisataa kilometriä mentiin ruuhkissa. Välistä ryömittiin kävelyvauhtia, välistä saatiin lähes suurin sallittu nopeus tavoitettua. Ja aikaa paloi. Se puolentoista tunnin ylimääräinen aika lyheni koko ajan, ja Miamiin päästyämme meidän piti ajaa suoraan lentokentälle luovuttamaan auto. Käytiin autovuokrauspisteen vessassa vaihtamassa pitkät housut jalkaan ja hikoileminen alkoi samalla sekunnilla.

Check innissä se selvisi, että lento oli puolisen tuntia myöhässä. Se tarkoitti taas sitä, että Helsingissä piti varautua juoksemaan. Mutta ennen juoksemista kävimme Miamin päässä syömässä (ja löytämässä tupakkapaikan! Kiitos Google! Kiitos TGI Fridays!). Nappulan rattaat saatiin onneksi viedä portille asti, joten se kevensi lentokentällä kävelemistä sellaiset reilut 20kg. Yritimme ostaa pääsyn loungeen, mutta sinne ei rahalla päässytkään, joten viihdytimme itseämme ihan vanhanaikaisesti portilla notkumalla. Nuoriso-osasto alkoi olemaan jo umpipuhki siinä vaiheessa, kun pääsimme vihdoin koneeseen. Nyt on sitten koeponnistettu myös Finnairin economy comfort-luokka. Onhan siinä vähän enemmän jalkatilaa. Lento meni torkkuessa, nukkuessa, koomaillessa ja leffaa katsoessa.

Rattaiden koskettaessa kylmän Helsingin maata, meille tuli infoa puhelimiin, että Oulun kone on (onneksi) myöhässä. Vaikka meidän ei tarvinnut juosta konetta kiinni, ei se estänyt napakkaa hikoilua, väsynyttä tyttöä pitkin kenttää taluttaessa. Kotona odottaa kevyt lumisade, muutama pakkasaste ja arki.