Juoksuasioita ja huonoja uutisia

Kertakaikkiaan. Lapsen kanssa matkustaessa hietöntä ja helppoa matkaa ei ole. Tai ehkä olisi, jos se lapsi olisi yli parikymppinen, terve ja omilla rahoillaan reissussa. Mutta kun kyseessä on tulevan vuoden helmikuussa seitsemän vuotta täyttävä kehitysvammainen tyttö, karpalot alkavat jo tulemaan kainaloista läpi.

Se tuli ensimmäinen matkapäivä. Koska emme tällä kertaa lähteneet aamun ensimmäisellä lennolla Helsinkiin, saatiin nukkua ihan rauhassa aamusella. Minä kävin vielä pyörähtämässä kylälläkin ennen kuin Ukki lähti viskaamaan meidät kentälle.

Oulun kentällä kaikki oli ok. Lento näytti olevan vartin myöhässä, mutta se ei ollut mitään vaarallista. Helsingin päässä meillä olisi kuitenkin puolitoista tuntia aikaa hankkiutua oikealle portille. Nappula oli juoksumoodissa, se ryntäili sinne tänne kentällä ja oli muutamaan otteeseen pakenemassa paikalta. Kun hän päättää, että yhteistyötä ei ole, sitä ei kans sitten ole ja puhe ei auta. Yhtään.

Paitsi että se vartin myöhästyminen venyi ja venyi. Koneeseen päästyämme kapteeni kuulutti, että teknisten haasteiden takia vain koneen etuosan wc oli käytössä. Kun kone vihdoin laskeutui Helsiniki-Vantaalle – bussipaikalle tietysti – että siitä olisi mahdollisimman pitkä ja vaikea matka portille 50jotain. Konetta oli Helsingin päässä vastassa poliisipartio ja ilmeisesti  koneen ”tekninen vika” oli ihan luonnollisia henkilöitä istumassa poliisisaattuessa koneen takaosassa.

 Meillä oli enää vajaa tunti koneen lähtöön, boardaus oli jo aloitettu, tupakkaa teki mieli ja ihan vähän otsasuoni pullisteli. Siispä juostiin. Jjuostiin niin perkeleesti. Me juostiin ja vuoron perään kannettiin 30-kiloisia käsimatkatavaroita tai lähes 30-kiloista tyttöä.

Passintarkastuksessa päästiin onneksi lyhyeen jonoon ja ihan oikean ihmisen katsottavaksi. Minulla on historia jäädä jumiin noihin automaatteihin.

Passipuolelle pääsyn jälkeen, vaikka taululla vilkkui jo ”final call” meidän lennon kohdalla, me hajaannuttiin. Paz päästi tupakkakoppiin ja minä jäin nappulan kanssa vaihtamaan valuuttaa. Kurssista ei ole harmainta hajua, eikä tällä hetkellä rahan määrästäkään, mutta nyt meillä on edes vähän dollareita mukana. Tyttö olisi halunnut lähteä isänsä perään, joten se rahanvaihtotilanne oli hieman kaoottinen: minä yritän jaloillani vangita nappulan menohaluja ja samaan aikaan pitää ne vähätkin läähättämäni sanat järjellisinä. Nippu taaloja repun sivutaskuun, ja takaisin juoksemaan. Paz yhytettiin tupakkapaikan luona, tytön kantajuus vaihtui ja minäkin kävin vetämässä kahdet henkoset kopissa. Pääsimme oikealle portille ja sieltä jälleen bussiin odottamaan koneelle siirtymistä. Bussissa ehti vähän tasaamaan sykettä ja juttelemaan 70-vuotispäiviään juhlivan herrasmiehen kanssa. Tai oli vähän pakko jutella, se istui nappulan vieressä ja nappula vain halusi silitellä tätä setää. Lapsiriepu elää niin turvallisessa maailmassa, että hän tietää kaikkien ihmisten tykkäävän hänestä ja on sen myötä alkanut myös näyttämään tunteitaan muille. Kaupoissa se moikkailee vastaantulijoita ja nyt uutena on tullut tämä tuntemattomien silittely. Onneksi maailma on beibille hyvä.

 

Eilen tai toissa päivänä sähköpostiin tuli tarjous, että jos haluat upgreidata menomatkan paikat comfort plussasta bisnekseen, se käy helposti rahalla. Tietty minä tulkitsin homman niin, että helppo ja halpa tarkoittaa samaa asiaa, ja tartuin syöttiin. Ei mennyt kuin Strömsössä, mutta meidän paikat oli viitosrivillä. Ja Finnairin taattuun tyyliin mikään ei pettänyt. Kone oli sisätiloista kuuma kuin pätsi, mutta ruoka- ja juomatarjoilu oli hyvää. Nappula sai ennalta tilatun lastenruoan ja veti sitä maailmannaisen tyyliin kaksin käsin. Ruoan jälkeen kahlattiin koneen viihdetarjonta läpi – minä ehdin jossain välissä nukahtamaan, ja ilmeisesti sitä nappula oli odottanutkin, koska minun menettäessä tajuntani hän oli alkanut tilailemaan lentoemoilta herkkulautasia ja colaa. Isänsä oli hihitellyt käytävän toiselta puolen, kun kuusivuotias nappula istuu etusormi pystyssä ja vinkkaa lentoemoja luokseen.

11 tuntia on pitkä aika, vaikka istuisikin lentokoneen etupäässä. Mutta tunnit kuluivat ja matka taittui. Lopulta oli aika laskeutua lämpimään ja kosteaan Miamiin. Sekään kenttä ei ole mikään pieni maakuntakenttä jossa kävelemällä selviäisi. Tämän vuorokauden ensimmäiset hiet napattiin kilpajuoksulla maahantulotarkastukseen. Matkaa oli sellaiset pari kilometriä, josta osa kuitenkin onneksi taitettiin junalla (tyttö silitteli vieruskaverinaan istunutta naista). Koska jenkkien maahantulotarkastusten jonoja ei ikinä tiedä, me yritettiin pysytellä ensimmäisten juoksijoiden joukossa. Onneksi illalla yhdeksän aikaan tilanne oli aika rauhallinen, päästiin automaateille valokuvattaviksi ja kertomaan samat asiat, kuin siinä sinisessä kaavakkeessa. Automaattien printit käsissä me vielä kävimme moikkaamassa ihmistä, joka tarkasti passit ja leimasi ne.

Matkalaukut olivat jo karusellissa pyörimässä ja me pääsimme todella tuskattomasti maahan sisälle. Ennakkoon tilatun auton kuljettaja käveli meitä ulko-ovella vastaan ja odotteli sen parikymmentä sekuntia, mikä meni ensimmäisen tupakan sisäänhengittämiseen. Sitten mustalla autolla hotellille, kunnon tipit kuskille, ja sisäänkirjautumaan. Koska karma päätti saada meidät kunnolla hikoilemaan, oli hotellilla hissi rikki. Kamat kainaloon ja portaisiin. Onneksi tässä ollaan vain kaksi yötä, joten kovin moneen kertaan emme tule noita portaita kapuamaan.

Hotellihuone on tyylikäs ja varustettu toimivalla ilmastoinnilla. Iltapalakarkit on syöty – lentokoneruoan jälkeen ei onneksi ollut hangry (hungry + angry). Kikkailtiin pieni hetki ja lähdettiin koko sakki pötköttelemään tuohon king size -kokoiseen sänkyyn. Nappula ehti käydä kaatumassa parvekkeella ja sai nirhauman polveen, mutta se onneksi näytti muuten säilyvän ehjänä tuo tyttö, joten eiköhän me selvitä tästä pikkukolhusta.

Heräsin paikallista aikaa klo 03. aamulla, joten kelloa ei ainakaan tänä yönä tullut siirrettyä. Tämän päivän projektia ei ole. Meillä on pöytävaraus klo 17.30 lähellä olevaan ravintolaan, mutta mitään muuta pakollista ei ole kalenterissa. Tietty Wallgreens olisi kiva löytää, pitäisi käydä ostamassa heidän melatoniinihylly tyhjäksi, mutta muuten saamme kikkailla ja hengailla koko päivän.

Paitsi että nyt menee iso osa päivästä murehtimiseen. Anoppi soitti just, että appiukko on viety sairaalaan. Sillä on vasta löydetty parkinsonin tauti, ja nyt ilmeisesti fyysinen liikunta on vienyt voimat sille mallille, että pappa on jouduttu viemään hoitoon. Paz huolehtii ja yrittää mobilisoida joukkoja sinne anopin tueksi, koska me ei nyt oikein voida itse mennä sinne.